Lähettiin matkan jo ke-iltana, että oltaisiin aiemmin Vantaalla torstaina. Jos lähtö oltaisiin jätetty aikaiseen torstaiaamuun, perillä olisimme olleet n.klo 16 aikaisintaan. Sen sijaan kun ajettiin ensin Jyväskylään, oltaisiin rennommallakin aikataululla samoihin aikoihin perillä. Näinhän siinä sitten kävikin. Ehdittiin laittaa Lahteen hotelliin kamat säilöön, käydä syömässä ja tutustua pariin mielenkiintoiseen putiikkiin Lahdessa. Toinen oli motskariasusteliike, joka tuo maahan Thorin kamppeita. Köpi osti kengät ja ihastui oranssiin sadetakkiin. Toinen oli kenkäkauppa, joka oli kuin suoraan Kummelin sketsistä. Kenkähyllyt oli kuin suoraan 70-luvulla. Mauno Ahosen näköisiä ukkoja istuksi jatisemassa putiikissa. Ostin aidot kiinalaiset halpislenkkarit 20€. Kaupantekijäisiksi olisi saatu vielä kahvit!
KTM-Nordicille tultiin siinä neljän silmässä. Paikalla tavattiin Hande, joka opasti meidät Köpille tarkoitetun pyörän luo. Keskusteltuaan tovin pyörän säädöistä ja nikseistä päästiin asiaan. Alettiin koota pyörä ajokuntoon. Pojat kävivät vielä debattia siitä laitetaanko korkea penkki vai matala ja vaihdetanko takajousi. Köpi antoi periksi koska Hanade oli niin vakuuttava ja selvästi meitä yhteensä kokeneempi. Penkkihommaa Köpi olisi myöhemmin katuva. Lisäksi Hande ehdotteli, että perseet pitää ajella posliiniksi. Muuten tulee pahoja hiertymiä. Tätä ehdotusta pohdittiin naureskellen monelta kantilta ja hartaasti. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että sheivausta ei ollut tarkoitus tehdä siellä Nordicilla, vaikka porukka siellä oli tosi rentoa ja välitöntä. Meininki oli hyvä. Päälle päätteeksi käytiin katselemassa MM-miesten harjoituspyöriä. Ne oli hitekkiä. Iskarit oli tykkänään erilaiset kuin noissa meidän pyörissä. Ihmeen paljon muistuttivat Öhlinsiä, vaikka olivatkin WP:t.
Yöksi hotelliin mentiin lentokentän likelle. Illastettiin ja mietittiin kuvioita. Päätettiin skipata se sheivaus. Ravintolassakin käytiin, mutta vain syömässä. Koska ruoka oli hyvää ja tuorepastaa, söi KÖpi toisenkin annoksen. Jossakin vaiheessa muistin, ettei mulla tulleet piilarit matkaan. Niitä ilman ei saa selvää kellosta eikä aikakortista. Ei muuta kun vaimolta piilareitten tiedot kännykkään ja etsimään lähimpiä optikoita numerotiedustelusta. Onneksi Jumbossa olivat liki kaikki varteenotettavat optikkoliikkeet, joten homma hoituisi heti kun kaupat aukevat.
Aamulla oli jo vähän perhosta vatsassa. Ekana mentiin Jumboon, josta saatiin näytepaketti oikeita piilareita. Niitä pitikin kysyä ensin joka liikkeestä ja lisäksi olisi pitänyt olla resepti. Viimeisestä optikkoliikkeestä viimein tärppäsi. Lähtiessä hankittin pientä syötävää päiväksi. Tuossa vaiheessa kello kävikin jo yltätöistä. Katsastus oli alkanut jo tunti sitten
Hinasimme kärrymme jäähallin parkkikselle, josta meidät tietenkin häädettiin pois. Se paikka oli ainoastaan pakuille. Meidät poloiset ajettiin olympiastadionin eteen levittämään leirimme. Siinä lämmiteltiin moottorit ja keräiltiin paperit. Paikalle valui pikkuhilaa muitakin. Viereen tuli esim. yksi henkilö DR 125:lla. Pyörä oli otettu toisen tilalle, kun Päitsille piti päästä. Pyörä oli oikea voimanpesä: 14hv ja nelitahtinen keirroskone sekä painava runko. Itse luulin sitä ensin DR 650:ksi oli se sen verran jykevää tekoa. Joitain ei sitten tosiaankaan pelota mikään. Rennon oloista porukkaa olivat herrat Jyväskylästä. Toiselle puolen tuli isä ja poika parkkiin kärryineen. Hieno harrastus perheen miesväellä.
Ajeltiin pyörät katsatukseen. Totta kait meidän vehkeet meni kerrasta läpi. Kaikki oli vimpan päälle. Mullakin meni pyörä melutestistä läpi, vaikka se erikseen mitattiinkin. Köpin pyörä hyväksyttiin korvakuulolta. Tieteellisen näköistä hommaa se melumittaus. Puolimetrinen keppi toimi mittana ja melumittari viistosta pyörää kohti. Siinä on mittajaalla erinomainen vaikutus mittaustulokseen.
Vielä ilmoittautuminen ja virallinen osuus oli siinä. Pyrät riprappia suljettuun parkkiin ja sen jälkeenpä ne sai hetkeksi unohtaa.
Meillä oli vielä miljoona kysymystä Myrttiselle. Päästiinkin tenttamaan Juhaa ihan tosissaan. Lopulta päädyimme merkkaamaan laukkuihin reitit, joita haluttiin niiden kulkevan.
Moikkailtiin siinä vielä Karppisen Reijoa. Häneen törmättiin siellä Twin Challngessa. Reijo ajelee nykyisellään mm. Six days-ajoja. Hänellähän on Ylöjärvellä sisäcrossirata. Yksi vanhempi käivärä, jonka nimeä emme tiedä (juntit) avautui meille ohjeiden muodossa: juokaa aina kun mahdollista. Syökää suolaa, ei pelkkiä suolakurkkuja. Pitäkää toiset hanskat matkassa takin sisässä. Seutulassa on se paha kivinen nousu, siihen pitää saada vauhtia. Jos siihen ei hoksaa ottaa vauhtia niin ongelmia on nousun kanssa.
Äkkiä sitten mentiin pakkaileen reput ja paketit. Nopsaan merkkailtiin reitit pakettiin ja parilla reissulla roudattiin kamat Myrttisen autoon.
Tässä vaiheesa oli ruuan paikka. HMK:n teltalta kävimme hakemassa pyttikset ja mentiin jalan katsoon yleisöpätkä. Ei mikään paha. Reitti oli liki tasainen. Parin ekan mutkan jälkeen oli portaat, joiden etureunassa oli pölli. Näitä oli kolme rappua ja sen jälkeen reilun metrin suora pudotus, Helppo nakki. Liki lopussa oli hyppyri. Ei mitään kummallsita. Sitten ei muuta kuin kamojen vaihtoon takaisin siihen tuuliselle parkkikselle.
Lähtö tulikin pian. Suljetusta parkista työnnettiin pyörät lähtöön. Korokkeelle mentiin omalla minuutilla. Ekaksi vaikeinta oli kilmuta ylös jäisiä ralleja kun pyörå ei rullaa ja kengät ei pidä. Lähdössä pyörät tulille ja ekan MK:n lähtöön. Koko ajan piti hokea itselle varovasti aloittamisesta.
Reitti oli juuri niin helppo kun miltä näytti. Pam, pam, pam - mäki ylös ja ja loikalla alas. Sitten mutkat sievästi ja suorat hiukka isommasti, mutta maltilla. Helppo hyppyri osoittautui vähän hankalaksi. Jostain syystä ilmeisesti hölläsin nokalla tai muuta yhtä kummalista ja pyörä tuli etupyörälleen alas. Enkö sitten saanut vauhtia vai mikä lie. Mitään riskiä ympärimenosta ei silti ollut.
MK:n maalissa saatiin eka AT-lappu. Vielä tässä vaiheessa sohin pyöräni mittareita muka aikaa ottakseni. Lappua lähemmin tarkastellessani huomasin kaiken tarvittavan jo olevan siinä. Oli lähtöaika ja siirtymällä käytettävissä oleva aika. Koko reissulla riittäisi Kun vaan oman pyörän kello olisi ajassa. Siinä 3-tietä ajellessa päätin pistää kellon oikeaan seuraavalla AT-llä.
Pikkusen oli hienoa lähtä siinä 15.19 liikkeelle. Yleensähän siihen aikaan on kaupungeissa ruuhka ja siinä suhteessa Helsinki on ihan normaali paikka. Kaikkialla oli heti hitonmoiset autojonot. Ei muuta kun kaistojen välissä autojen ohi liikkeellä olisi oltava koko ajan, ettei tulisi turhaan minuutteja. Ei juuri auta jäädä matelevaan jonoon. Välillä tuntui selässä valvovan silmän tuijostuskin, mutta silläkin uhalla että tulee aihetta palautekeskusteluun virkavallan kanssa, oli puskettava menemään. 3-tiellä iikenne helpottikin. Tuossa vaiheessa vielä näytin suuntamerkit ja ajelin muutenkin sääntöjen mukaan kuin säntillinen motoristi ainakin. Sittemmin ote lipesi.
Seutulassa oltiin jo tositoimissa. Hyvin kerkesi perille ajoissa ihan asiallista vauhtia. Kellot aikaan ja homma olisi niiltä osin selvä. Rauhallisesti! Ajelinkin pätkän hiljakseen varovasti. Kivisen mäen pääsin päälle yllättävänkin helposti. Viereinen alamäki tuntui hurjalle. Pieni vaihde päällä pyörä tuli mäen vakaasti alas. Jarruihin ei juuri tarvinnut koskea. Toisaalta, eipä olisi uskaltanutkaan. Onneksi alastulon jälkeen ei noustukaan uudelleen mäkeen. Vauhtia olisi ollut aivan liian vähän nousuun. N. keskivaiheilla sitä kivistä ja kallioista pätkää oli hiekkakuoppa,jonka tunnistin samaksi, joka näkyy 2007 videossa. Video antaa tilantteesta lattean kuvan. Todellisuudessa kuoppa on pieni, korkeuserot suuria ja osuus on ajettavissa siitä huolimatta vauhdilla. Tällä pätkälläkin oli korkeuseroja, mikä oli alkuun tosi mukavaa tasamaan tallajalle. Sittemmin tulisin tietämään, että niitä mäkiä piisaa tällä reissulla.
Liikenteen seassa mentiin Hyrylän kautta Sipoon mottoriradalle. Ruuhka aiheutti vielä ongelmia vauhdinpidossa. Pelin henki aikataulutuksen osalta alkoi selvitä. Sipoossa otin bensaa ja jatkoin radan alkuun. Pätkä oli osin crossirataa ja osin kivistä metsämaata. Kivikot menivät tosi hyvin ihan alkuun. Vähän mielessäni pyöri se juttu 'kuopasta jonka kaiki tietää'. Crossiradalla sain muutaman hypynkin aikaiseksi. Vauhtia hidastivat hyppyjen laella sijaitsvien mutkan merkkien aiheuttama varovaisuus. Ne pistivät tiputtamaan vauhtia, useinmiten turhaan. Hakkuuaukella kannokossa päätin nousta oikein seisaalleen ja nostaa vauhtia koska reitti oikeni. Takarengas otti kiveen ja meninkin palan matkaan omia polkuja. Iisisiti nyt! Pikku patikko kivisessä metsässä ja leiskautus pusikkoon. Ei muuta kun hanaa ja takaisin ladulle. Pudotin vähän kierroksia ja ajelin varmistellen lopun. Viimeisessä hyppyrissä olisi tullut noutaja, jos en olisi alkanut pelkämään mutkan merkkiä hyppyrin nokalla. Reitti kääntyi heti tiukan hypyn jälkeen 180 astetta. Ehyenä maaliin ja huoltoon tankkaamaan ja syömään. Suolakurkkuja piti syödä vaikka ne olivatkin erkoisen makuisia. Ilmeisesti ne olivat Päitsi edition-mallia. Ei auta itku markkinoilla. Lämmintä mehua otin kupillisen, olisi pitänyt ottaa useampi. Senkin tulisin vielä oppimaan.
Pitkä AT seuraavalle pätkälle likelle Mäntsälää. Matkan aikana jo siunailin ausutevalintaa. Kylläpä oli hyvä se tuulelta suojaava ja vedenpitävä puku! Vielä kun alla oli urheilukerrasto, fleece ja t-paita, niin pikku hiki pätkällä ei haitannut ja siirtymillä oli olosuhteisiin nähden mukavan lämmin vaikka en hoksannutkaan laittaa kainaloluukkuja kiinni. Kyllä, muuten, Pikku-Antti tiesi mitä meille suosittelee. Vaikka vaatetus olikin tukahduttavan hikinen, niin tässä tapauksessa Sweepin asuste oli kohdillaan. Iso Kiitos Dirttiin vinkistä!
Seuraava pikis oli pieni crossirata heti Lahden moottoriten vieressä. Pätkä oli kiva. Ekana metsälenkki, keskellä pala crossirataa ja lopuksi taas pikkunen metsälenkki. Kiva pätkä ja crossiradalla pääsi lennättelemään hypyissä. Pikkuisen varauksella tuli joihinkin hyppyihin ajettua johtuen Sipoossakin käytetystä tavasta tarjota ylläreitä kun kerta kummulla oli mutkan merkki. Radan varrella oli mukavasti väkeä kannustamassa. Minusta se oli tosi kivaa. Tässäkin tapauksessa metsässä tasainen spoori koko matkalla. Itse radallakin oli spooria, muttei leveämpi linjakaan olut mikään mahdottomuus ajaa. Kaartamalla hiukan kauempaa pääsi eroon uhkaavan näköisistä lammikoista. Ei nimittäin ollut oikein intoa kokeilla jään kestoa kun vaihtoehtojakin oli olemassa.
Pätkän jälkeen oli alkoi siirtymä elämää pidempänä spoorina, voi pojat. Lyhyen matkan jälkeen käytiin pikku lenkki metsässä,jossa ura oli kulunut hiukan leveämmäksi. Minua spoorittomuus kyllä innosti. Uskalsi ihan nousta seisaalleen hetkeksi. Takaisin linjalle ja urassa vauhti niin ylös kun uskaltaa ajaa. Hyvin se kulki, vaikka sitä haukkaamisen uhkaa tuli aristeltua. Tässä vaiheessa uran pohja oli vielä kohtuu tasainen. N. 1km päässä ura loppui ja siirtymä jatkui tienä. Reitti oli mukavan mutkainen tie jonkun seppäkylän läpi. Paikka vaikutti idylliseltä. Siellä oli ilmeisesti ollut joskus saha, ruukki tms.
Välilläpistäydytin ihan sivistyksen parissa huollossa. Aikaa oli vähän, sillä siirtymästä oli vielä puolet jäljellä. Näköjään pinetä ylläriekin toisinaan reitille sattuu, joten ihan viimetippaan lähtöä ei parane jättää.
Seuraavassa lähdössä oli jo hämärää ja laittelin jo tässä vaiheessa valot valmiiksi. Ledi oli todella hyvä. Etenkin kaikki heijastimet näkyivät kirkkaasti. Se ilmeisesti kertoo valotehon olevan kohdallaan. Tämä pätkä oli jälleen yksi ura mäkisessä kivikkoisessa ja suhteellisen tiheässä metsässä. Kierrettiin mäkiä ja mutkiteltiin tiheässä puustossa. Aluksi nousut eivät ollet pitkiä, mutta kivikkoisia. Istualtaan tuli ajeltua välillä toinen jalka tapilla ja välillä molemmat jalat alhaalla. Keskivaiheelle reittiä oli laitettu peltopätkää. Se oli ihan kivaa kun sai vähän levähtää ja nostaa vauhtia. Loppupuolella pätkää ajettiin moottoritien vartta pieneen kiviseen mäkeen. Ihmettelin kun yhtäkkiä metsä kimalsi. Hetkeä myöhemmin syykin selvisi: paikalla oli kivinen mäki ja väkeä oli tullut seuramaan miten ylitys sujuu. onneksi nousu sujui hyvin ja menin kerralla tappiin. Parin pellola sijainnen mutkan jälkeen alikulusta tien toiselle puolen ja maaliin. Seuraavaksi olisi eka iso huolto.
Juustoportilla sai huilata hiukan. Syötiin paljon kurkkuja ja juotiin minkä jaksaa. Päätin pitää öljyn tason ikkunan puolivälissä. Niinpä sitä sitten lisättiin tavan takaa. Potkiskelin pyörää ja heiluttelin osia. Hyvin näytti olevan kunnossa. Ketju oli löystyynyt hiukan mikä on tietysti normaalia vereksille vetimille. Kokeilin muina miehinä takalaakereita ja havaitsin takaiskarin alasilmän olevan väljä. Örthen oli siinä paikalla ja kyselin löytyisikö häneltä ko. laakeria. Meinasi vain, että kyllä tommonen laakeri kestää yhen Päitsin tommosenakin. Uskoin heitä mm. sen takia, että uutta osaa ei ollut tarjolla kuten ei aikaa vaihtoonkaan. Hankin kuitenkin varulta yhden polttimon, jotta saan vaihdettua sen jos jotain sattuu. Teippasin polttimon tankoon ja ei kun menoksi.
N. 1/2h mielenkiintoisen ja mutkittelevan siirtymän jälkeen saavuttiin Jussinkorpeen (Huhdanoja). Lähdössä tuli pikku moka. kello ei näkynyt odottelualueelle. Päätin mennä paikkaan, josta kellon näkee. Knssakilpailijat karjuivat kurkku suorana: Elä mene sinne! Itse tuumiskelin: Miksipä ei. Kun oli siirtynyt keltaisen lipun toiselle puolen, tajusin pikku vinkin. Nyt olin yksin lähtöaituuksessa ja siis seuraava lähtijä. Mielestäni olin siellä 3min etuajassa,onneton.
Pätkä lähti polukuna ja palasi pian mennäkseen pian uudelleen metsään. Muuten reitti sisälsi mäkeä ja peltoa. Koko matka oli pelkkää spooria. Tämän reitin vikana oli ilmeisen vähäinen käyttö. Reunat olivat melko pehmeät. Tämä piirre teki reissusta raskaan, todella raskaan jo valmiiksi. Ajo meni ihan häneksi. Paikoitellen ajossa oli lyhyitä positiivisia pilkahduksia. Varsinainen niitti uupumukselle oli pitkä ylämäki. N. kolmannes mäen päältä oli maakivi jonka kohdalla pyörä meni poikittain. Siihen jarrut pohjaan ja mäen nousu jäi vaiheeseen. Siinä sitä sitten pukattiin liukupohjilla pyörää kiven päällä. Mielessä kävi liki kaikki koti- ja ulkomaiset kirosanat, mitä tiedän. Tietenkään pyörä ei inahtanutkaan. Onneksi sain huulten välistä puristettua vienon avunpyynnönkin ja välittömästi jokunen katsoja tuli apuun ja pääsin taas matkaan. Kun viimein pääsin liikkelle oli tietenkin takana jo joku vonkaamassa ohi pääsyä. Ei kun pyörä kylelleen ja ohitus onnistui. Näissä tilainteissa on se huono puoli, että takki tyhjenee kun pyörää kallistelle syvässä lumessa ja rytmi, jos sitä on koskaan ollutkaan, sekoaa. Nyt oli jo vähän venttikin olo.
Jossain vaiheessa osuin puuhun ja vasemman keskarin rystyseen sattui. Se oli pikku murhe. Juuri ostamani lampun kiinnittänyt teippi repsotti. Päätin korjata tilanteen kun seuraavaksi seisahdun. Maaliin tulin ja väsyneenä lähdettiin eteenpäin. Kietasin teippiä kiinni ja luulin korjanneeni tilanteen. Siirtymä olikin pelkkää spooria ja siellä minkään remontin ajatteleminenkään ei tullut kyseeseenkään. Yhtäkkiä näin ilmastointiteipin oikenevan taaksepäin ja siinä vaiheessa sitä polttimen koteloa ei enää ollut mailla ei halmeilla. Olipa hyvä ostos, kyllä kannatti!
Nuuttilaan tulttiin ihan ajoissa. Edeltä käsin pelkäsin mitä tuleman pitää. Olin kuullut Köpin sepittämiä juttuja pitkistä ja kivisistä nousuista ja laskuista. Paljon niitä toki olikin. Kyseessä oli ilmeisesti iso kivinen kalliokumpare, jolla korkeutta jotain 30-40m. Mäkeä lähdettiin sahailemaan ylös ja alas ja reunoja pitkin myötäpäivään. Saatettiin sitä mennä pala lakeakin, mutta vain lyhyesti. Välillä saattoi puiden lomasta nähdä Lahden hyppyrimäkien valot. Melkein perillä ja hengissa, vau! Keskitytäänpä vaihteeksi ajamiseen! Reitti oli ehdottomasti kivempi ajaa kuin edellinen Jussinkorpi mikälie. Jaloille tarkoitettu ura kantoi ja mäet menivät ylös sen kun jaksoi tangossa roikkua kouristuksenomaisesti ja pidon huvetessa lipsutella kytkintä. Viimeiset 500m olivat peltospooria. Vihdoin maalissa! Eka päivä liki pulkassa ja hengissä ollaan!
Huoltoon tullessa oli tietona, ettei siihen tarvitsekaan jäädä. Pitihän siitä vielä tankata ja laittaa öljyä seuraavaa aamua varten. Kyseessä oli ennakkovapaa AT eli omaan tahtin sai poistua paikoitukseen. Matkalla iski aivan käsittämätön horkka. Tunsin, että jäädyn luita ja ytimiä myöten. Lähes tajunnan rajamailla kurvailin päätepisteeseen. Heti,kun sain sykkelin paikoilleen park fermehen, lähdin riprappia hotellille. Matkalla ihmettelin kun vyölaukku ei meinannut pysyä vyötäisillä mitenkään. Ei kait se kumma ole, jos kerta päätyjen vetoketjut on auki. Juuri tästä syystä emmin tämän laukun ostoa ja onneton päädyin kuitenkin hankkimaan kantovälineen. Se Scottin laukku on hyvä esim. työkalujen kylvöön. Köpille jäi se parempi malli. Miten lie lähtee työkalut oraalle näin kylmässä, ajattelin. Aamuksi piti keksiä rautalankalukitus niille vetskareille.
Hotellilla vein kamat huoneeseen. Ripustelin vääntömarkiä asusteita sinne tänne. Haju oli huumaava, eikä pelkästään positiivisessa mielessä. Köpikin saapui jo n. 20 min. kuluttua. Sisutelimme huoneen ympäriinsä hyvänhajuiseksi vaatteilamme. Sitten enää syömään seisovaan pöytään ja nukumaan.
Tässäkin vaiheesa vedettiin tiukkaa linjaa kaljan juonnin suhteen. Ei tippaakaan.
Siinä viiden silmässä oli herätys. Käytiin ammiaisella ja haettiin uudet lähtöajat. Lähtöjärjestys vastasi edellispäivän menestystä. Niinpä Köpi lähti enää n. 20 min jälkeeni liikkeelle.
Kuivilla kamppeilla ja räppänät kiinni oli kiva lähtä taipaleelle. Ei ollut kylmä lainkaan. Melko pitkään mentiin asfalttia. Lopulta käännyttiin pois metsätielle, jossa olikin jo kiva päästellä.
Ekalla pätkällä ei niinkään ajeltu mäkiä ylös ja alas. Sen sijaan mentiin spooria metsässä ja pelloilla. Toki siinä oli pientä mäkeä, mutta mikään edestakaisin mäen reunaa kulkeva tie ei ollut. MK oli muistaakseni soppelin lyhyt. Jos mahdolista, lunta oli enempi kuin eilen. Tässä vaiheessa tuli selville myös pelin kulku tänään. Meikäläinen tulee olemaan liikkuva shikaani kaikille edelle pyrkiville. Niitä piisasikin ihan alusta lukien. Itse jatkoin päättäväisesti omalla ajolla, vaikkei vauhti päätä huimannutkaan. Pääasia oli maalinpääsy.
Seuraava siirtymä oli enimmäkseen korjuu-uraa. Lumi oli pehmyttä ja toisessa renkaan urassa oli ajettu spoori ja toinen ura koskematon. Tässä kohtaa lähdin muka ohittamaan edelläni ajanutta henkilöä. Jäin kiinni keskivalliin, kuikas muutenkaan. Ei onnistunut ohimeno ja karkulaiset pienenivät horisonttiin. Sain sen edellä mennenn kaverin kiinni vielä, mutten sitten koittanutkaan ajaa enää ohi vaan tyydyin hitaanpaan menoon. Se kaveri siinä edessä oli muuten 62v kaveri. En muista montako Päitsiä hän on kiertänyt, mutta monta. Omien sanojensa mukaan hän harjoittelee 20l benssa Päitsiin. Hyvä oli ukolla meno! Kunnioitan tätä miestä suuresti!
Seuraavakin pätkä oli spoori ja mäkeä ei erityisemmin oltu sinne haettu. Pätkä kävi jossain moottoriradalla. Siinä sattuikin päivän toinen isompi moka. Tulin suoraa kohti mutkan merkkiä. Jarrutin pelkällä etujarrulla ja painoin sitä kunnes pyörä lukkintui. Arvatkaa sapettiko. Keräillä nyt siinä pyörää pystyyn ja noin helpossa paikassa, pöljä.
Huollossa syötiin taas niitä kurkkuja joiden makuun alkoi jo tottua ja sammutettiin järjetöntä janoa. Välillä oli tunne, ettei niin isoa pääläriä olekaan millä janon sammuttaa. Menin huolloissa sekaisin, enkä älynnyt kysellä reppuani siellä Anttoisissa, joten niilä litimmärillä kamoilla piti mennä Jämsään asti. Siirtymillä oli sikäkylmä. Yritin epätoivoisesti tehdä kaikenlaista pyörän selässä lämmitelläkseni. Lopulta annoin periksi ja kylmä viima painoi kamat kylmästi rintaa vasten. Alaleuka löi loukkua niin, että pelkäsin paikkojen lähtevän hampaista. Onneksi Jämsässä olisi tauko ja ruokaa ja lämmintä vaatetta. Kuhmoisiin tultaessa olin ihan varma, että saan jonkun kuolemantaudin. Olin ihan jäässä. Huoltoon pysähtyessä lämpö kohosi lähes siedettävälle tasolle. Ei ollut ihan hirveän kylmä enään. Vai oliko jo niin pahoin paleltunut etten enää tunne mitään?
Kuhmoisten huollossa huomasin, että takahampin ruuvi oli löysällä. Sopivia työkaluja ei löytynyt. Nimittäin olisin tarvinnut torxin ja 13mm lenkin. Torx puuttui. Jämsässä olisivat asiat toisin, kuvittelin. Aikaa olisi vaikka sitten mihin.
Seuraavan pätkän alussa näin Soinin äitin poikaa seuraavan kerran sitten aamun. Nyt oli siis jo väliajasta nipistetty n. 20 min.
Pätkä oli hyvä. Oli mäkiä ja tasaista sopivasti. Reitti oli myös mutkainen ja haastava. Reitti eteni peltojen, metsien ja mäkien kautta kohti Jämsää. Tässä paikassa maasto vaihteli runsaasti. Ojien ylityksiä olisi ollut tarjolla, mutta ne olivat jäässä tai niissä olis siltoja. Välillä reitti oli mullalla ja kulunut leveäksi. Se oli enempi minun mieleen, sillä siinä jo uskaltauduin tapeille. Leveät pätkät olivat tosin lyhkäisiä, mutta niiden tarjoama ajamisen riemu antoi kummasti voimia. Lopulta pätkä kiipesi ilmeisesti soraharjulle missä se jatkoi mutkaisena ja poukkoilevana kohti loppuaan.
Lyhyen siirtymän jälkeen häämötti tie, jonka aavistin Tampereelle meneväksi tieksi. Pian käännyttiin kohtisuoraan tienylityksen ja samassa jo Jämsän Shelli näkyikin. Kohta saan ne lämpimät kamat ja ruokaa.
Voitte varmaan jo kuvitella sitä pettymystä mikä seurasi aikakortin vastaanottamista. AT 7 min! Mitä hittoa! Kokoomatauko my ass! Päälle päätteeksi piti etsiä se Myrttisen huoltopuulaaki. Onneksi järki vielä pelasi ja osasin etsiä sitä lähimpää AT:tä. Jonkun aikaa etsittyäni Mr. Örthen ojensi työkalut. Saatuani homman kuntoon Soinin poika kutsuskelikin minua jo AT:lle. Harmin paikka! Sinne jäi kuivat vaatteet puhumattakaan ruuasta! Ei muuta kun ylös ja eteenpäin, sano mummo lumessa. Voitte uskoa, että jonkin aikaa oli synkät aatokset. Mistä niitä vaatteita ja ruokaa nyt saadaan jos tämäkin oli tässä? Koko maailma romahti kerralla. Minuuttimme tuli ja pääsimme liikeelle, Jotenkin oli taas koottava ajatukset ajoon kaiken sen pettymyksen jälkeen. Väkisillä pyrki mieleen se ajatus siirtymästä: jospa Jyväskylässä olisikin tauko tai jotain muuta kivaa.
Heti melko alussa Jämsässä oli ilmeisesti kuulu kivinen ylämäki jossa oli kyltti: 'Ei talvikunnossapitoa'. Aika osuvaa! Yhtään ei pelottanut kun kivet oli piilossa runsaan lumen ala. Mäki oli erittäin jyrkkä ja kivet olivat semmoista matkatelkkarin kokoa. Pohjana reitllä oli ilmeisesti alla peruskalliota, joka pisti laakeina alueina esiin kivien välistä. Lisäksi reitissä oli pikku mutka juuri ennen huippua. Paikalle oli ilmeisesti järjestäjän toimesta värvätty kiinniottajat sellaisia tapauksia, kuin esimerkiksi minä, varten. Juuri käännöksessä liike lakkasi ja pyörä pysähtyi. Eihän se siitä enää ylös mene kun olemattomat nastat raapii kalliota ja liukupohjakengät tapailevat turhaan pitoa kivistä, kalliosta ja lumesta. Onneksi porukka tuli apuun, kiitos heille. Ilmeisesti samalla kukkulalla ajeltiin siihen asti kivisintä spooria. Vaikka paikalle mahtui muutama jyrkkä kohta ei siellä sitten ollutkaan kauhuksi odottamiani pystysuoria laskuja. Vain yksi reilumpi alamäki ja sekin helposti selvitetttävissä.
Merkitävintä Jämsässä oli katsojien suuri määrä. Ilmeisesti ajankohta oli hyvä, sillä porukkaa oli paikoin todella sankasti ja ylipäätään vähän joka puolella. Nuotioita paloi siellä täällä. Ohittajiakin oli vieläkin ihan kiusaksi asti. Yksi kaveri ajoi takana lähellä. Kun aloin katsella paikkaa, jossa annan ohitustilaa kuului huuto: Ei anneta tietä! Ajetaan peräkkäin loppun saakka! Laskin siitäkin huolimatta kaverin ohi. Luulin hänen huutelevan sillä lailla vihoissaan. Seuraavalla tauolla selvisi kaverin tarkoittavan sanomaansa. Hän tuli ihan luokse ja sanoi, ettei siellä tarvitse ketään ohi laskea. Jos on nopeampi, etsii hän itse ohitusreitin. En tiedä mistä, mutta jostain sen kaverin iloinen naama oli tuttu. Hyvä tyyppi, jälleen kerran!
Pikis tuntui maalissa paljon lyhemmältä kuin sen olisi kuulunut mielestäni tuntua. Hyvä niin.
Nälkä oli niin, että näköä haittaa. Kurkkutkin alkivat jo maistua ihan hyviltä ja leipää pistelin kaksin käsin ja päälle kuumaa juotavaa. Jotenkin vielä psyykkasin itseni matkaan, kun luulin meidän jatkavan nelostietä Jyväskylään. Kun sinne oli vielä annettu aikaa yli tunti, juolahti mieleeni, että kannustusjoukko voisi nakata minulle takin. Koitin soittaa pojile saamatta vastausta. Siinä samassa minua patisteltiinkin jo liikkeelle ja vastahakoisesti lähdinkin pieni toiveikkuuden kipinä mielessä ajelemaan. Kun sitten lähes välittömästi käännytiin vain poispäin nelostiestä, aavistin mihin aika hupenee. Odotin vain tiukempaa syheröä, jotta lämpö nousisi edes vähän. Pääosin mentiin reittejä joita luulen ajelleeni SXC:llä tässä yhtenä kesänä. Tie on mukavan vaihtelevaa maantietä. Välillä käytiin jopa kelkkareitilläkin, mikä ei ollut ihan niin kylmää touhua kuin tiellä ajo. Yhtään ei silti fiilikset nousseet. Keskeytys kävi mielessä useasti. Nälkä oli kun ajokoiralla ja kylmä kun ryssän helvetissä.
Ajelin tovin kahden muun pyörän perässä ja katselin kelloa. Jotenkin tuntui, että se tunti hupenee liian pian. Päätin ottaa hatkat kun näin Jyväskylän kyltin. Aina välillä kankkua vaihdellen välttelin jo tässä vaiheessa ahterin puutumista. Vielä 17 km ja mulla aikaa 15 min! En ikinä kerkiä AT:lle. Naru tiukalla väänsin kohti kaupunkia. N. 5km kaupungista tuli eteen betonitehdas ja huolto. Samassa paikkkaa oli AT. Ajan puolesta se oli pelastus ja pyörän, joka sai näin kaivattua menovettä. Itse etsiskelin toiveikkaana laukkujani, löytämättä tietenkään. Nyt tosissaan oli jaakobin paini käynnissä: jatkaako hullutusta vai lopettaa tähän? Miten täältä Helsinkiin. Missä sitä ruokaa saa, Lahdessako? Mikähän tauti tästä tulee? Pakkohan sinne seuraavalle pätkälle on mennä kun siellä on ne kaveritkin. Oliskohan niilä ylimääräistä takkia? Ikuisena optimistina päätin jatkaa synkkyyden piinaamaa matkaa.
Tulin muutamaa minuuttia ennen starttia sinne Kuvan MP-palvelun pihaan, Koska alas tulevien pyörien numerot olivat lähellä, joita viimeksi oli huollossa nähnyt, tiesin pätkän olevan todella lyhyt. Turhaan etsin katsellani tuttuja. Ei ketään. Kun oma minuutti läheni, oli siirryttävä lähtöön. Sen tiesin kuitenkin, että pätkällä tulee lämmin ainakin hetkeksi.
Pätkä kiersi jotain maakasaa. Liekö vanha kaatis?. Onneksi siinä pyörätien molemmin puolin ojat olivat selvät, että niiden kanssa ei tarvinnut tupeloida. Itse maakasalla spoori oli ihan tasaisen syvyinen ja ajettava. En muista siinä edes olleen kiviä. Vauhti oli minulla varmasti verkkaista, sillä keskityin vain maaliin pääsyyn. Kun kuulin kannustettavan minua nimeltä, tiesin kavereiden olevan likellä. Päätä en kääntänyt, ettei tulee mitää ylimääräistä ohjelmaa. Sitä vähiten kaipasin. Yksi eltatakkinen kaveri loikkasi vielä alemmas kuvan ottoon. Uskoakseni hän oli juuri niitä Oulusta paikalle tulleita kavereita. Hyvä pojat! Hyvin tuli tsemppiä. Kiitos, että jaksoitte tulla paikalle.
Nöyrästi siirryin maalin jälkeen tielle kuin tuomiooni tyytynyt. Oravasaareen ei olisi pitkä matka. Vasta tien päällä totesin matkan olevan pidempi kuin alunperin otaksuin. Luulin nimittäin että pätkä alkaa heti siitä kun itäpuolen tienousee sen ABC:n kohdalle. Sekin pari kilometriä, mitä mentiin ohitse, tuntui jäätävältä iäisyydeltä.
Lopulta käännyttiin metsäautotielle. Nyt oltaisiin likellä. Heti kohta tultiinkin kellolle.
Reitti meni jylhässä kuusikossa. Lienee tarpeetonta mainita että koko matka mentiin kuin autorataa. Jotenkin pätkä oli kuitenkin sopivan vaihteleva. Totta kait kivi oli paljon, muta itse reitti oli siisti. Tällä reitillä oli myös kantoja sekä jonkun verran ilmeisesti hakkuutähteitä. Sikäli oli todella hyvä että ajettiin spoorissa. Lipeämisiä ei sillä lailla pääse syntymään. Muutama pidempi nousukin reitille sattui, mutta ne eivät olleet mitenkään erityisen jyrkkiä.
Maaliin päästyä oli huolto yhden maatalon pihassa. Tässä vaiheessa lähetyvä siirtymä kalvoi jo mieltä jo kovin. Kävinkin vilkaisemassa olisiko reppuni joutunut epähuomiossa juuri tähän huoltoautoon. Lienee tarpeetonta kertoa oliko. Tankkasin lämmintä mehua ikään kuin sitä voisi jättää matkalle varastoon lämmittämään. Tässä vaiheessa mieltäni kohensi usko siihen Josemorassa koittaa se suuri hetki kun saan kuivaa päälle. Jos kävisi ihan tajuton munkki, niin ruokaankin olisi mahikset.
Lähdin matkaan toiveen siivittämänä. Riemukseni totesin ihan alkuun, että ainakaan ihan alkuun ei mentykään nelostielle. Itse asiassa mielestäni siirryimme jonkin ajan poispäin nelostiestä. Oli tämä sitten totta tai ei, niin pelastuksekseni reitti meni pitkään auraamatonta metsäautotietä, kapeaa ja mutkikasta kylätietä, kelkkareittiä ja muita pienempiä baanoja, joten lämpö pysyi koko ajan päälä ja matka taittui mukavasti. Melko alkuun tartuin neljän muun pyörän letkan jälkeen joten minun ei tarvinnut suunnistaa, senkun roikuskelin perässä. Tällaisesta reipasvauhtisesta ajelusta pystyi jo ihan nauttimaan. Yhtään ei mieltä painanut, vaikka päivä alkoikin jo harmaantua paksun pilven alle.
Lopulta saavuimme Josemoraan. Pelko alkoi kalvaa, sillä aika oli täyttyvä ihan hetken kuluttua. Mitä nyt tapahtuu? Näin pyöriä lähimetsässä numeroilla, joiden pitäisi jo olla jonkin matkan päässä minusta. Mikä nyt on homman nimi. Sitten bongasimme kellon. Sieltähän lähtee pätkä ja sinne meidän vissiin pitää mennä! Oma minuuttini tulinkin tuossa tuokiossa.
Tämä rata oli kasattu ilmeisesti jonkinlaiselle penkereelle ilmeisesti crossiradan ja varikon väliin. Reitti oli todella syheröinen. pitkä reitti oli väännetty monelle vyyhdelle ja pienelle pläntille. Pohja oli hiekkaa ja sen ansiosta ura oli syvä. Tässä piti jo vähän ihmetellä, miten tässä vauhtia pidetään. Omalla kohdallani ero muihin ratoihin ei olisi suuri, sillä hitaampaa tuskin päsee. Paremmilla kuskeilla meno hidastuu varmasti uran syvyyden ansiosta enemmän, luulen. Myöskään kulmissa ei juuri voi kallistella kun rengas ui niin syvällä. Silti harjanteen päällä saattoi mennä lyhyen aikaa jopa tapeilta. Pätkän lopussa oli joku auravalli jonka ansiosta maaliin saavuttiin eturenkaalleen tipahtaen.
Huoltoon menin jännässä. Olivatko vaatteeni siellä? No, tottakai! Lisäksi Köpi oli pitkästä aikaa samassa paikassa. Riensin vaihtamaan paitaa. Tässä laukussa olisi ollut takki ja housutkin. Päätin vaihtaa kuitenkin vain paidan. Se riitti. Oli todella nannaa vetää kuiva paita ylle, yes. Lisäksi bongasin huollossa makaroonilaatikkotarjoilun. Äkkiä ruokaa. Aikaa oli lopulta niin yltäkyllin, että harkitsin lyhyesti jopa renkaisen vaihtoa. Siellä oli nimittäin varasetti paikalla. Kirjoitin renkaisiin uuden osoitteen: Lahti Prisma. Vaihdan kumet siellä, jos vaihdan. Sen sijaan keskityin ruuan syöntiin. Otin vielä toiset kuivat hanskat mukaan siirtymiä varten. Kuin uudesti syntynyt läksin jälleen kohti AT-asemaa.
Siirtymä lähti liikkeelle crossiratana. Myöhemmin siirtymä muuttui spooriksi, joka kulki melko tasaisen maiseman halki erään maatalon pihaan, jossa seuraavan pätkän lähtö jo sijaitsikin. Tiedustelin pihalla käyskeneteleviltä isänniltä olisiko pätkä pitkä. Kehuivat kivaksi reitiksi eikä edes kovin pitkäksi. Mistä ne sen tiesivät? Herrat eivät varsinaisesti näyttäneet enskaveikoilta.
Tällä kertaa lähdettiin koivikkoon aluksi. Ilmeisesti sulemmalla tämä reitti olisi osiltaan ollut pehmeä, niinpä nämä kelit saattoivat koitua pelastukseksi. Reitti oli vaihteleva. Vain todellä jyrkät nousutu loistivat poissaolollaan. Edellinen ei tarkoita sitä, etteikö mäkiä olisi ollut, vaan että ne olivat pituudestaankin huolimatta jotenkin sopivan jyrkkiä. Lisäksi suurimmat mäet olivat hakkuuaukoealla. Siellä oli hyvät asemat katsojille, joita oliki paikalla jonkin verran. Lisäksi puuston vähyys auttoi näkemään etäämmälle ja mikä parasta, kilpakumppaneita. Tällä kertaa pätkällä sattui sekin ihme, että ohitin pari muuta kuskia. Kyllä oli virtaa. Reitti päättyi peltospooreihin. Sitäkään ei ollut kuin pari kurvia. Ne pätkän alussa reittiä lyhyeksi kuvailleet herrat eivät olleet mitenkään väärässä. Reitti oli kaikin puolin sopiva, eikä siinä tarvinnut läkähdyksiin asti ajaa.
Lähdössä oli pikkupoikia kehottamassa kekettelyyn. Onneksi en osaa moista hommaa lainkaan, sillä muuten olisin jopa saattanut innostua.
Tässä kohti AT-aikaa annettiin runsaasti. Koska juuri oltiin pidetty kokoomatauko, tiesi se piitkää siirtymää. Sitä se olikin. Mentiin monen eri tasoista tietä. Tämäkin siirtymä oli mieleeni. Jopa päällysetetty tieosuus oli ainakin mutkainen. Välillä tie kapeni metsäautotieksikin. Muutamat huoltoautot järjestivät ylläreitä. Ne ilmeistyivät eteen paikassa, jossa ei olisi odottanut mitään liikennettä. Kuskien kasvoilta saattoi lukea anteeksipyytävän nolostuneet ilmeet. Onneksi autot tulivat meidän eteen paikassa, jossa asialle ehti vielä tehdä jotain. Jos autot siirtyivät koko ajan, eivat kaikki olisi ehkä yhtä onnekkaita. Kellon lisäksi siirtymän loppumista enteili muiden pyörien valot metsässä. Nyt pyörien numero olivat jo kymmenien minuuttien päässä edelläni. se kertoi reitin olevan pitkän. Ympärstö Sysmässä näytti todella kallioiselta ja kiviseltä. Toki reitti meni onneksi myös pellolla.
Pätkälle lähtiissä virittelin valot toimintakuntoon. Se olikin helppoa koskapa olin jo valmiiksi vyyhtänyt johdon leukasuojaan Heikin sponssaamalla tarranauhalla. Johdon sai suoraan vedettyä tangossa olevaan plugiin lyhdellä nykäisyllä. Jo muuttui pimenevä ilta suorastaan päiväksi. Ihmeen kirkas oli ledivalo.
Tällä pätkällä oli itse asiassa kolme eri osaa. Ekalla osalla mentiin kivikkoista ja osin tosi tiukkaa polkua kivisessa mäessä. Noin keskivaiheilla eka osaa reitti pisti hakkuuaukealle, jossa pääsi hiukan jo vauhtia nostamaankin. Kannot ja kivet toki olivat riesana tarjoten tuon tuostakin ylläreitä pikku sivupotkujen muodossa. Tällä osuudella jyrkemmät mäet olivat lyhyitä kivikoitten ylityksiä. Paikka oli pääosin sankkaa kuusikkoa.
Keskivaiheilla pätkää mentiin kohtalaisen kovavauhtisesti peltoa. Edelläni ajanut kaveri veti tyylillä ja vauhdilla. Itselläni se pellon spoori oli hankala paikka, johon suurin syy lienee harjoituksen puute. Sen sijaan uran levetessä oli menokin parempaa, omasta mielestä.
Pelto-osuus päättyi erään maatalon taakse jyrkkään kiviseen mäkeen. Joku olikin jo istahtanut siihen. Niinpä alhaalla odoteltiin jonossa että kaveri pääsee mäessä ylös. Siinä ei saanut juurikaan vauhtia mäkeen ja noususta tulisi hankala. Kytkimen suosiollisella avustuksella mäki hoituikin melko hyvin lukuunottamatta viimeistä kinkamaa. Siihenhän se taas jäi. Apua sai käskyttää paikalle, sillä jo paikallaan pysyminen liukkailla kengillä oli sangen vaivalloista. arvata varmaan saattaa että hetken piti haukkoa isoina annoksina ilmaa ja ajo ei juuri luistanut välittömästi punnerruksen jälkeen. Tässäkin viimeisessä jaksossa ajettiin kivistä mäkeä ristiin rastiin, joskaan muita yhtä huimia nousuja, kuin alku, ei enää nähty. Jossain vaiheessa ohitin myös tuon yhden kilpaveljen. Hänelläkin oli vissiin ollut ajamisen lisäksi muuta urakkaa.
Sysmän huollossa oli jo pilkopimeää. Muuta ei tehty kuin tankkaus molempiin, mopoon ja ukkiin. Jotenkin tässä vaihessa lämmin tunne siiä, että voiton puolella oltaisiin, alkoi hiipiä kroppaan.
Onneksi, jälleen, siirtymä pysytteli poissa nelostieltä. Nyt mentiin silti kovavauhtista maantietä ja mentiinkin sangen pitkään. Välillä alkoi puottaa luntakin. Plkäsin, että vielä saadaan loppu ajaa jossain pyryssä.Muuan pyörä meni ohitsenikin. mihuin lie kiirehtineet. Itse pysyin ihan hyvin aikataulussa ja kohtuu lämpimänä, sillä lopultakin opin sulkemaan räppänät siirtymille ja toisinaan muistin ne myös avatakin pätkillä. Lisäksi kuivat hanskat siirtymillä olivat nappiveto. Se vanha herra siellä jäähallin parkkikisella tiesi mistä puhui. Lähetin hänelle tuon tuostakin lämpimiä ajatuksia.
Tässä vaiheessa aloin jo ynnäillä montakohan pätkää tähänkin päivään vielä mahtuu. Kello oli jo liki 21 ja ei vaan loppua näy lumenpuottokin lisääntyi uhkaavasti. Saa nähä, mitä tästäkin tulee, tuumasin ja puskin liikkeelle. Tässä pätkässä oli jotain kummaa. Totta kai siinä oli syvää spooria ja mäkiä ja peltoa, kuten niin monessa pätkässä tätä ennen ja tämän jälkeen. Jotenkin eteneminen oli erityisen vaikeaa. En tiedä miksi. Yksi pitkä nousu oli tässäkin pätkässä, jonka tapani mukaan tyräsin siellä vikassa kolmanneksessa. Mikä lie uskon puute kun ei pääse mäen päälle ei sitten millään. Toinen juttu jonka muista pätkästä oli peltospooripätkä, joka meni likeltä jonkun mökin. Sekään ei kulkenut senkään vertaa kuin päivällä. Jotenkin olo oli kun ahtaan paikan kammossa. Mutkat olivat melko tiukkoja ja puut likellä. Mutkat olivat jopa niin likellä toisiaan ja puita, että pyöränkin pitäisi taipua mutkille. Alhaalla ajettaessa oltiin kuin heinikossa, joten lämpimämmässä säässä oltaisiin oltu todella kosteassa näillä kohdin, veikkaan. Näytti myös siltä, että oltaisiin ylitetty monta ojaa, vaikkei se juuri epätasaisuuksina tuntunutkaan. Lisäksi aloin jo kuunella oliko perässäni joku. Mitä sitten vaikka olisikin? Eiköhän ne tööttää jos mielivät ohi. Lopulta maali armahti minut.
Pimeässä jatkettiin kohti Heinolaa. Jostain tiesin, että sinne vie meidän tie. Etsin koko ajan vahvistusta uskolleni erilaisista valoista ja maamerkeistä. Kun tultiin taajamaan ei erikseen tarvinnut tuumailla, missä oltiin. Paikan nimen sai lukea kylteistä.
Kulkeuduimme jonnekin paikallisen Virpiniemen näköiseen urheilupyhättöön. Meinaan sen verran samannnäköisiä mäkiä oli ympäriinsä. Minulla tuli mieleen joku hiihtostadion. Heti pian lähdön jälkeen mentäisiin mäkeen. Sen saattoi todeta edelläni lähtevien liikkeistä. Lähtöviivalle tuli pian jälkeeni ilmeisesti viimeinen intin pyörä. Olin siis melkolailla hännillä, ellen viimeinen koko porukasta.
Lähdöstä mentiin rinteeseen. Ajo kulki hyvin ylös asti. Vaikka luulinkin paikan olevan silkaa hiekkaa, sain huomata paikalla olevan kiviäkin jonkin verran. Yllätyksekseni mäen toisella puolen oli ihan crossiradan näkoistä baanaa. Sitä ajettiin palan matkaa, pujahdettiin metsään ja takaisin radalle. Mutta että moottorirata ja lähimmälle talolle ei ole kuin satoja metrejä, ihme ja kumma. Osaa reitistä oli ilmeisesti aiemmin ajettu myös kelkalla.
Ajo kulki kivasti, kunnes alkoi tapahtua. Radassa oli peräkkäisiä teräviä hyppyreitä, joista ensimmäiseen ei edellä ajaneilla ollut syntynyt konsensusta mitä reittiä ajetaan. Niinpä niitä uria risteili varmaan se 280 kohti mäen harjaa. Osaakohan jutun tässä vaiheessa kukaan arvata mitä tapahtuu? Aivan oikein, lipat tuli! Mikä parasta ne tuli siihen n. 1/2 metriä hyppyrin harjasta. Ei puhettakaan että pyörän saisi pyylättyä harjan yli liukkailla kengillä, ei. Lisäksi takarengas ei pitänyt sen vertaa että pyörä olisi vienyt itsensäkään harjan yli. Ei kun jakkaralle ja nöyrä peruutus hyppyrin tyveen. Vähän määrätietoisempi yritys ja yli mentiin. Yli mentiin seuraavastakin hyppyristä, joskaan mulla ei pyörät maasta irronneet.
Siirryimme yli rinteen, joka erotti lähtöalueen äskeisestä temmelyskentästä. Hämmästyksekseni moottorirata jatkui sielläkin. Olin vielä hiukan uuvuksissa äskeisestä nostourakasta. Rata polveili mäen päälle ja kääntyi sieltä oikealle alas. Alhaalta rata kaarsi jälleen vasemmalle ylös. Seuraavaan nousuun en saanut alkuvauhtia oikeastaan paljoakaan. Lähdin kakosella mäkeen. Kuinka ollakaan mäen laki oli jäinen ja juuri ennen mäen harjaa salama räpsähti ja pyörä meni kyljelleen. Purin kiukkuni kuvaajaan joka seisoi aivan äimänä hangessa ikään kuin en häntä pimeässä näkisi. Hölmö, olihan mulla ottalamppu. Huusin sille: heitä helevettin se kamera ja tule apuun! Yllättävän tomerasti se karju kipaisikin jelppimään. Hän oli muuten kovasti saman näköinen kuin se perheen käkkäräpää siinä American Chopper- sarjassa. Mulla oli takki tyhjä ties monettako kertaa tänä päivänä. se intin kaverikin oli jo varmaan nakkikopilla naisia naurattamassa kun saavuin maaliin.
Tästä edettäisiin Lahteen, olin varma. Ainakin siihen suuntaa edettiin kylteistä päätellen. Tietysti reittimme pysytteli moottoritieltä pois. Ajoimme vissiin vanhaa Lahden ja Heinolan välitä tietä läpi mm. Vierumäen. Vaikka siirtymää oli vain reilu 20 min. tuntui tien ajo iäisyydeltä. Lopulta alettiin tulla taajaman lähelle ja melko heti puikattiin metsään, missä kello olikin muutaman kymmenen metrin päässä.
Olimme siellä yhden Husqvarna-kuskin kanssa. Se oli mielestäni sama heppu jonka ohitin siellä Josemoran tauon jälkeen. Käytiin siinä kisa läpi ja tuumittiin lähtöjärjestystä. Jotenkin me muka oltiin samalla minuutilla. En kyllä millään tajunnut siellä olevan jonkun samoilla ajoilla liikkeellä minun kanssani.
Lähtöön mentiin minä perässä. Minun jälkeeni tuli vielä Helenius. Nyt oli tarjolla rouheeta kivikkoa. Lohkareet olivat melko särmikkäitä ja melko suuria. Totta kait pohjana oli kalliota. Reitti ei ollut alkuun edes paha eikä kokonaisuutena mikään loputtoman pitkä. Kun saavuttiin pellolle näin edelläni lähteneen ja otaksuin saavani hänet kiinni. Arviolta välimatka ehkä hieman lyhenkin. Toisaalta peltopätkä oli pitkä ja laskoksia sen verran että ihan oikeasti välimatkan arviointi oli hankalaa. Kun pellolla näkyi AT-autokin luulin jo pätkän olevan siinä. Mitä sitä kukkua. Tyylillä ajettiin autosta ohi reilun matkan päästä.
Nousimme vielä kerran mäkeen. Tavaramerkiksi muodostunut tapahtuma toistui jälleen: Meno stoppasi pahimmoilleen n. pyörän mitan pähän lakipisteestä. Paikalle tuli kolme pikkupoikaa. Pyysin poikia avuksi, mutta nämä vesselit päättivät alkaa aukomaan päätä. Pukkaa vaan ite. 'Et sinä kumminkaan enää voita.' Taas piti apujoukoille karehtua, ennen kuin sai jotain järkevää liikehdintää aikaan. Pojat lopulta jelppivät minut mäen päälle. Siinä meni Heleniuskin heittämällä ohi. Kyllä sapetti, voi että ja taas oli takki tyhjä ja taas mentiin hissun kissun. Sitä mäkeä sitten sahailtiin melko tiheällä kammalla reunaa pitkin ylös ja alas jonkin aikaa. Muut nousut eivät, toki, olleet missään suhteessa tuon ekan veroisia. Lopuksi tultiin siihe pellolle takaisin ja vedettiin pari lettiä ennen maalia.
Maalissa toivoteltiin jo hyviä öitä. Vissiin se sitten oli viimeinen pikis, numeroltaan 20.
Seuraava huolto oli Prisman parkissa. Aikaa hultoon oli 23 min. Juuri sopivasti renkaan vaihtoon. Myrttinen oli itse paikalla. Hänellä oli muassaan minun renkaat, sekä heidän omat raudat ja joku ihme renkaanvaihtokatiska siinä tanassa. Hän oli ilmeisesti jo odotellut minua sinne töihin. Pyytelin työkaluja ja Myrttinen porukoineen ojenteli. Vaihdoin renkaan kahdella raudalla huollon hämmästellessä, etteivät muut apuneuvot kelvanneetkaan. Hämmästystä lisäsi sekin, että mulla oli sisärengas eikä muussi. Miten sää tolla ja miten sää sitä tuollain käsittelet, sehän puhkee? No, ei puhjennut. Pojat hämmästelivät homman ripeyttä vissiin tsempatakseen. Rengastöitten päätteeksi otin vielä kuuman mehun. Juuri kun aikani täyttyi ajoin AT-autolle, jossa kuulin kyseessä olleen ennakkovapaan AT:n eli aikaa olisi ollut vaikka kuinka.
Vielä lyhyt ajo parkkihallille keskustaan, pyörä Parc Fermehen yöksi ja lyhyt kirmaus majoitteeseen. Köpi olikin jo hajustanut huoneemme kotoisan hikiseksi. Kamala katku! Hikisiä vaateitä joka puolella ja kaksi adonista niiden seassa. Kääntelin omat vaatteeni nurinperin kuivumaan jä pistäysin suihkussa.
Vielä tukeva iltapala seisovasta pöydästä ja sitten mahan viereen pötkölleen. Ensi yönä siirrettäisiin kellojakin, joten aikaa ei ollut hukattavaksi. Öitä, vaan. Köpi jo alkoikin nukkua tursottaa ihan heti. Itselläni kesti hetken ennen kuin nukkumatti vei autuaammille nummille ajeleen.
Aamulla herättiin kännykän herätykseen. Se vaan että herättiin oikeasti n. 1h turhan aikaisin. Käytiin aamiaisella ja Köpi vetäs vielä tirsat siinä ennen kuin saatiin lähtölistat. Vissiin mulla kännykkä tietää itsekin milloin vaihtuu kesäaika. Minä kun nohevana varmistin heräämisen laittamalla muka kellon uuteen aikaan illalla niin herätys meni vastaavasti pieleen. Näin saatiin siis jo toinen 5h yö samalle reissulle. Minä en voinut enää nukkua kun kerta tuli herättyä sen sijaan tuolle Kellon hipille tuli heti uni.
Lähtölistoista kävi ilmi, että liikkeelle ponkaistaan samassa järjestyksessä kuin alussa Laakson kentältä. Aika outoa. Nythän ohitettavaa tosiaan piisaa eli kaikkien ajot menee vähän pieleen. Jos oltaisiin jatkettu edellisen päivän sijotusten mukaan, ei ohituksia juuri olisi tullut. Sen lisäksi meikäläinen olisi lähtenyt vasta kymmeneltä. No, ei aina voi voittaa.
Lähtiessä oli jo tiedossa mitä tuleman pitää, sillä nyt mentiin perjantai takaperin. Saipahan nähdä miltä ne reitit näyttää valossa. Reissu alkoi heti märissä tunnelmissa. Edellisen päivän lumisade oli jo sulanut ja kakki oli vetisen näköistä ilmeisesti ilman lämpötila oli plussalla. Se tietää tietysti sitä, että jalkaurat kovuu kuten myös sitä, että jos lasit on huurtuakseen sen ne nyt myös tekevät.
Eka siirtymä lapun mukaan 10 min ja erikseen lähettäjän kertoman mukaan 12 min. Kumpaa uskotaan? Lappu on matkassa, ukko ei. Lappua uskotaan ja myöhästytään sallitut 3min. Näin kaikki menee nappiin. Eipä siinä ollut sitten paljon arpomista. Perillä pellon reunassa oli koko sakkiin jonossa. Siitä vaan vuoron perään lähtöön.
Itse otin tavoitteeksi saavuttaa lähimmän kilpakumppanini mahdollisimman pian. Näin ratkaisisin osaltani kilpailun viimeisestä sijasta edukseni.
Kohta lähdettiinkin jo peltospooriin Nuuttilassa. Tiedossa oli mäkiä tämä pellon jälkeen. Sainkin 155:n kiinni jo ennen mäkiä. Siitä vain ohi, ja homma oli sillä selvä. Nyt pitäisi vaan pitää jonkunlainen vauhti loppuun saakka. Perjantaina iltayöstä nämä samat mäet tuntuivat melko jyrkiltä. Päivä tasoitti tietä kummasti. Päästelin omasta mielsestäni kohtuu kovaa. Silti kotvan kuluttua alkoi takaa työntää heppua ohi. Niitä tietsi jo ekan ohittajan jälkeen odotella vajaan minuutin välein. Homma oli sikäli raskasta, että kallisitn aina omaa pyörää niin paljon, että ohittaja pääsi ajamaan renkaitteni yli ohitseni nousematta spoorista. Yleensä kuskit kiittelivät ohi mennessään ja heitä oli paljon. Mukavaa porukkaa! Nimimerkki: spoorien sentlemanni.
Valoisassa ajettuna Nuuttila oli hieno paikka. Oma vauhdin pito pisti puuskuttamaan enemmän kuin perjantaina, mutta vastaavasti reitti tuntui lyhyemmältä. Maatalon pihapiirissä sijainneeseen maalin tullessa lasit tusahtivat huuruun. Yritin pyyhkiäkin niitä, mutta huuru olikin lasien välissä. Nostin lasit otsalle ja lähdin kohti seuraavaa pätkää.
Yhtäkkiä edessä oli huoltoautoja ja myös Myrttisen porukat. Otin kuumat mehut ja bensaa. Samalla askartelin lasien kimpussa. Otin Linssin pois ja poistin siemmän linssin kokonaan. Nyt huuru on jommalla kummalla puolen eikä välissä! Tämä ei lopulta ratkaissut mitään. Tulevaisuus oli sen kertova.
Muitelin että Jussinkorven ja Nuuttilan väli oli spooria. Nyt mentiinkin kuitenkin tietä myöten, mikä ei nyt varsinaisesti haittaa. samoja reittejä me silti ajettiin kuin perjantaina jossain välissä. Sillä jälleen mentiin sen pihan ohitse missä oli se 60-luvun puolivälin Coronetti ja Dodge Dart avoautot pihassa. Nyt tehtiin kuitenkin semmoinen poikkeus, että joku siirtolapuutarhakompleksi ei ollutkaan enää MK:n keskellä vaan ennen sitä vai joko muistini tekikin tepposet.
Lisäksi Jussinkorvesta selvisi semmoinenkin piirre ettemme suinkaan kiipeillyt edestakaisin samaa kukkulaa silloin perjantaina. Kyse olikin ainakin kolmesta eri kukkulasta joilla käytiin. Välissä ajettiin pätkä tietä todella lyhyesti vain siirtyäksemme tien toiselle puolen ja välillä ajettiin pätkä peltospooria jonka jälkeen siirryttiin taas eri rinteeseen.
Tällä pätkällä oli kulkevinaan alussa todella hyvin. Lähdin heti 158:n jälkeen reitille ja sain hänet jonkun matkan päässä kiinnikin. Vähän aikaa ajelin siinä jäljessä ja sopivan paikan tullen puikkasin ohi. Ajatelkaa meikäläinen! No, no, eipä innostuta. Jonkin aikaa ajeltuamme peräkanaa tuli eteen tietenkin kivinen mäki. Sikäli helppo tapaus, ettei siinä ollut yhtään puuta. Sikäli se tietenkin oli haastava, että siinä oli pohjana kallio joka toki oli märkänä entistä liukkaampi. Jos nyt vähänkään on tyylilleen uskollinen, niin missä kohti se mäen nousu tökkää? Juuri niin, viimeiselle kolmannekselle. Siinä sai taas huudella pöllönä tuijoteleville katsojille että tulevat apuun. Yksi tolloimmista totesi minulle: kaivata vain kyllä se nousee. Onneksi se ei ollut kyynärän etäisyydellä. Tällä kohtaa se Helenuiksen isäntä nro 158 ajeli törstinä meikäläisen ohi kuin tyhjää vain. Siinä sivussa meni joku muukin. Ei kun perään. No, eihän sitä hirveitä jaksa tuollaisen uurastuksen jälkeen. Reitti pudottautui alas ja kääntyi vasemmalle. Siellä näkyi 158:n selkä suoran päässä. Nyt olisi tilaisuuteni ottaa karkulaiset kiinni! Hanat kaakkoon! Hetkeä myöhemmin siunaantui ohjelmaa sillä seurauksella, että silmäilin kyljelläni männyn kylkeä n. vaaksan päästä silmistäni. Onneksi tämän havainnon sai tehdä jo liikkeen pysähdyttyä. Nyt ei ollut enää kiire, eikä juuri voimiakaan. Kuin räsynukke ajelin maaliin. Varmaan näytti ulospäin siltä kuin ajopuku, joka hyllyi pyörän satulassa olisi laardia täysi. Tämäkään havainto ei varsinaisesti ollut mitenkään kamalan väärä. Pieleen meni se pätkä, taas.
Lasit olivat maalissa ihan niin täydet huurua, kun niihin vaan sopii. Laitoin ne kuivamaan lipalle. Seuraavassa huollossa pyyhkisin niitä taas. Nyt siirtymä eteni kivasti mutkittelevaa tietä kohti Juustoporrttia. Asfaltilla tie muuttui suoraksi. Tietysti märät kamppeet olivat taas aika kylmät. Vaikka muistinkin nyt jo aina avata sulkea räppänät, oli oikean olkapään päällä oleva luukku juuttunut puoliksi auki. Silti tieto huollosta lämmitti jo kummasti. Näiden kahden MK:n selvittäminen oli minulle kuin olisi jo maalissa. Millään ei olisi enää mitään merkitystä, homma tuntui kuin valmiiksi taputellulta.
Matkaa pätkälle oli vähän. Otin bensaa tankiin ja öljyä varulta koneeseen. Muuten tässä vaiheessa oli tosi rento fiilis huollossa. Vaikka ei ollut enää mikään hirmu jano eikä nälkä, tuli popsittua ja juotua. Sen verran oli kuitenkin muistissa pätkän jälkeiset fiilikset janosta. Nälkähän on terveellä miehellä aina.
Tälle reitille lähdin mielelläni, koska pidin näitä pätkiä enää muodollisuutena. Lyhyen siirtymän jälkeen saavuttiinkin tutulle pätkälle. Tämä oli se perjantain eka pimeä pätkä, lyhyt ja kivinen. Voi miten väärässä olinkaan.
Lähdöstä tien ali ja muuan kurvi pellolla. Eka sininen pallukka tuli kierrettyä väärältä puolen tai siis ei sitä voi tietää, sillä keppi, jossa lappu oli, jäi alle. Pikkusen vauhtia pois. Metsään mentäessä tiesin mitä odotella, sen verran jäi muistiin perjantaista. Tämä pikkumäki meni ihan helposti eikä se kivikkokaan mikään paha ollut näin päivännäöllä. Pätkä motarin aidan viertä ja ihan kivasti loikkimalla. Jossakin kohtaa aloin kuulostella, josko jo sain seuraa takaani. Tyhmyyksissäni käännyin jopa katsomaan tulisiko sieltä jo joku. Ei tullut, mutta ohjelma lisääntyi aika lailla. Annoin itselleni torut ja näin sainkin oivan muikkarin siitä, että leikki on ohi vasta maalissa.
Jotenkin oli orientoitunut siihen, että kun motarilta tullaan pellon poikki toiseen kallioiseen metsään, matkaa olisi vain vähän. Mistähän semmoinenkin kuva oikeen tuli? Itse asiassa jossain vaiheessa alkoi tämäkin reitti tuntua ihan loputtomalta. Reitti oli lisäksi paljon kapeampi ja spoori syvempi, mitä oli muistellut. Mäkiäkin löytyi, muttei mitään suurta välillä vielä vaihdettiin kolmanteenkin kukkulaan pientä hakkuuaukealla ollut spoorin pätkää. Jossain vaiheessa sain 158:nkin kiinni. Nyt en alkanut enää kouhkaamaan ohittelun kanssa vaan ajelimme peräkanaa maalille.
Seuraavalle pätkälle oli aikaa ruhtinaallisesti, ajattelin. Lähdimme nimittäin tietä myöten etenemän. Totta kait lasit tulvahtivat huuruun maalissa, joten nostin ne pois silmiltä. Siinä oli sekin hyvä puoli, että näin sain viilennystä hikisille kasvoille. Tie oli mutkainen ja meni taas sen jonkun sepänkylän ohitse. Aikaa olisi yllin kyllin, ajattelin.
Pian saavuimme Mäntsälään. Sivistyksen siirtymisestä kertoi meille liikennevalot, joissa olimme aikaisemminkin istuksineet. Nyt piti vaan odotella tosi kauan. Olin jo valmis etenemään punaisilla, kunnes valot lopulta vaihtuivat.
Huolto oli sen yhden liikennöitsijän pihassa ja Myrttisen porukat heti portilla. Jälleen kerran maistelin liki kaikkea mitä tarjolla oli ja sen lisäksi koitin pestä lasit mahdollisimman hyväksi. Otin todella lunkisti, sillä tästä olisi enää n. 8km MK.lle, joten n. 13 min riitti siirtymään kirkkaasti, jos edettäisiin tietä myöten.
Tielle siitä lähdettiinkin, enkä pitänyt sen kummempaa vauhtia. Kesken kaiken tie kääntyikin pois asfaltilta. Mitä hittoa! Juuri kun sain kiinni kaksi edellä menevää hemmoa. Näinkö se aika hupenisikin rämpimiseen. Mustini mukaan sen spoorin piti olla lyhyt ja ihan eri paikassa. Nyt oli spooria niin kauas kuin silmä siintää. Tätä tässä vähiten tarvittiin. Ne kaverit, jotka juuri sain kiinni, menivät menojaan ja tyylillä molemmat jalat alhaalla. Itse jäin 'kikkailemaan' ja kokeilemaan kumminko on vähemmän vaikeaa: toinen jalka tapilla vai molemmat jalat maassa. Edellinen vaihtoehto oli selvästi parempi. Tällä lailla sai kevennettyä siinä spoorin pohjassa olleessa tasaisessa laineessa isoimmat loikat pois. Kun molemmat jalat olivat alhaalla, menivät kuski ja pyörä kovastikin erillään. Vain vankka ote tangosta piti minut pyörän selässä. Onneksi sentään olin tunannut sitä jositusta reboundin osalta. Enää ei jousitus hakannut hanuriin niin kovaa.
Lyhyt kieppi metsässä. Nyt olikin jo helpompaa, sillä ura oli levinnyt entistä enemmän. Vielä helpompaa olisi ollut jos olisi jaksanut nousta tapeille rivakasti.
Lopuksi vielä spooria ja saavuin hikisenä seuraavan pätkän lähtöön. Se hyvä puoli tässä silti oli, että siirtymällä pysyi lämpö mukavasti päällä. Huonoimpana puolena oli se, että runsas hengitys sai lasini huurtumaan ihan tönkkiin. Hyvä, että läpi näki. Kykenemättä edes tasaamaan hengitystäni siinä ajassa, oli minun siirryttävä heti lähtöön. Jotenkin uskottelin itselleni, että huuru haihtuisi siinä pätkällä. Katin kontit. vaikka oli liki keskipäivä, minun maalimani oli sumusta synkkä. Ajelin menemään sen mitä uskalsin ja se oli tähän paikkaan todella vähän.
Pikkuisen metsäpätkän jälkeen tultiin crossiradalle sen sillan muistin ulkoa, mutten sitä miten jyrkkään tultiin radalle. Onneksi pääsin alas tasapainoisesti. Mietin kuumeisesti riivinkö lasit pois, raparoiskeiden pelossa en sitten riipinyt. Koitin muistella oliko tällä radalla niitä hyppyjä, joita ei oikeasti voinut ajaa lujaa. Pikkuisen kävin irti liki joka hypyssä. Radan jälkeen tultiin taas metsään, jossa eteneminen oli vaikeaa. Jotenkin näin kuitenkin sen ruskean rannun, jota seurata, sekä joitain käännöksestä kertovia kylttejä, joten pääsin ehyenä maaliin. Onneksi se pätkä oli todella niin lyhyt kuin muistelinkin.
Tästä olisi pitkä siirtymä ja muistissa oli, että Sipoon moottoriradalla oli ainakin perjantaina tauko. Takin räppänät kiinni ja kuivat hanskat käteen ja ei sitten muuta kuin maantielle. Taivaalta taisi tulla pikkuisen jotain. Kuinka ollakaan en laittanut laseja silmille kaikesta huolimatta. Tiellä sentään oli nähtävä eteensä.
Sipoon moottoriradalle matka oli pitkä ja siksi tietysti kylmä. Koko ajan oli asfalttia. Moottoriradalta poispäin seisoi jäleen autojono valoristeyksen edessä. Mahtaa se Sipoo olla kamala paikka kun sieltä tulee väkeä vain poispäin!
Heti kärkeen otin huikan kuumaa ja bensaa koneeseen. Samassa pesin lasit ja saman tien pätkän lähtöön. Porvoolaistunut Oulun poika, Moilasen Timppe, oli paikalla kameroineen. Mukava oli silti nähdä joku tuttukin paikalla, vaikkei mun menossa mitään kuvattavaa olisikaan.
Lasit huurtuivat jo lähdössä vähäsen. Luotin niiden kuitenkin aukeavan kun pästään vauhtiin. Mitä sitä tyhjää. Ekaksi kun mentiin kivikkoiseen metsään, ei vauhti riittänyt alkuunkaan lasien kuivumiseen, päin vastoin. Tukkiradan alkupäässä oli lasit riivittävä kaulalle ja samalla päästin jo yhden kuskin ohi. Toista ei sitten tarvinnutkaan enää päästää tällä pätkällä. Jälleen mentiin palan matkaa rataa. Koko ajan odottelin, missä oli se suuri lammikko ja se hyppyri, jonka takaa käännytään heti. Näiden ansiosta hypyt olivat vaisuja, mutta silti oltiin ilmassakin välillä.
Radan takimmassa mutkassa mentiin metän puolelle. Siellä ura olikin jo melko leveä. Nyt oli polkua hyvä päästää. Mieliala nousi. Ajo tuntui helpolta. Hakkuuaukeakin meni ihan tyylillä. Välipatikko ennen kivikkoakin tuli vedettyä kuin tyhjää vain. Nyt ei menty pusikoiden kautta. Kivikossa ei sitten ollut enää lunta eikä spooria. Nyt oli pään kokoista ja vähän suurempaa murkulaa. Paikalla oli runsaasti katsojia ja myös Timppe kameroineen.Takanojassa ajo meni hyvin ja keulakaan ei paiskonut. Alamäkeen roskalaatikon viertä ja mutka takaisin mäkeen. Oikeaoppisesti katse ylös korkeimpaan kohtaan ja hups, etupyörä oli menossa ranteen vahvuisen haavan vasemmalle puolen. Reitti oli oikealla. Pakilla pyörän mitta alas ja uusi yritys. Nyt meni jo ekan kinkaman päälle, mutta vauhti hyytyi siihen. Kiva ajella kivikossa ryömintävauhtia. Kytkimen kanssa matka sujui jotenkuten. Miten niin lyhyessä ajassa voi tullakin niin kuuma?
Tästä siirryttiin vielä sille radalle. Suuri rapakko löytyi. Se oli helppo ohittaa kiertämällä riittävän reunasta. Enää jäljellä oli se hyppy, josta käännytään tiukasti vasemmalle. Sen oli oltava viimeinen hyppy tai koko paikkaa ei enää olekaan. Siinähän se sitten tuli. Onneksi ei enää olisi jaksanutkaan. Maalissa oltiin. Nyt oli maali todella likellä. Kuten äskeinen osoitti: joka paikka on otettava tosissaan maaliin asti.
Tällä kohtaa oli tauko paikalla. Hyvin ehti tankkailla itseä ja pyörää. Mehua sai juoda riittävästi samalla meni kurkkua, suklaata, leipää, lihapulia. Siellähän ne menee vatsassa sekaisin kuitenkin.
Tästä lähdettiin juuri sille suuntaa missä on vissiin joka päivä tasaisen pitkä autojono. Kanssakilpailijoista mallia ottaen ohittelin autojonoa milloin omaa kaistaa milloin sulkuviivan yli vastaantulijoiden kaistaa pitkin. Välillä piti käydä pientareenkin puolella. Loputtomalta tuntuneen seikkailun jälkeen oltiin sentään valoissa.
Vissiin piikkipaikalla oli jonkun huoltoauto. Se nimittäin ampaisi yhden pyörän perään hyvinkin innovatiivista reittiä lähtien vasemmalle kääntyvien kaistalta päätyen suuoraan ajavien jonoon melko keulille. Auto pysytteli aivan sen pyörän perän tuntumassa itse asiassa ihan seuraavalle pätkälle saakka.
Hyrylässä oli taas siinä yhdellä kedolla ennen liikenneympyrää jotain neuvostoliittolaista sotamateriaalia näytillä. Oli Uralin kyydissä olevista It-ohjuksista lähtien tutkaa ja ties mitä. Siinä ne olivat suuret sotasalaisuudet kaiken kansan pällisteltävinä, herraneaika sentään. Pitkään toki ei näitäkään joutanut ihailemaan.
Pätkälle olikin melko pitkä taival ja kylmä hiipi kroppaan. Lopulta poikettiin jossain kumpuilevien peltojen keskellä hieman pienemmälle tielle. Kohta noustiin mäkeen, jonka toisella puolen tien mutka näytti jo tutulta. Pian tien varsi olikin täynnä autoja ja mopoja. Päivä tuntui ihan valoisalta, vaikka päällä olikin paksu pilviverho.
Seutulan pätkän tuntumassa alettiin olla todella voiton puolella. Tunnelma oli jotenkin vapautunut. Itse mietiskelin sitä kivistä laskua, joka nyt olisi nousu. Tuliko siinä vielä noutaja. Odottelualueelta näkin pätkän alkuun ja reitti näytti levenneen, joten se olisi kivempi ajaa.
Jututtelin siinä muuatta kuskia likelläni. samaa tuntuivat arvuuttelevan nekin. Väittivät ettei nyt oikein kulje. Silti olivat numerolla 200 tai jotain ja minä 157. Mites mulla sitten kulkee? Jokainen heistä, jonka kanssa porisin, olivat kiertäneet Päitsin useampaan otteeseen. Tosi kovia poikia. Samalla paikkaa näin senkin ihmeen että Kotarin kone kävi nätisti. Mitään mekaanista ääntä ei kuulunut. Vain vieno papatus tuli putkesta. Olikohan se menossa rikki? Mulla kone kuullosti siltä kuin öljyn sijasta siellä olisi sepeliä, mikä vaikuttaa nnormaalimmalta KTM:n tapauksessa.
Pääsin siinä odotellessa katselemaan muiden suorituksia lähdössä. Melko lujaa lähtivät. Noinkohan sitä uskaltaa päästää samalla lailla metsään, epäilen. Valtaosa nosti takapuolta penkistä vain sen verran, että se oli irti. Siinä pitää olla kovat reisilihakset.
Siirryin muutamia minuutteja ennen omaa aikaani kellolle. Varmuudeksi katsoin, että pysyin silti tällä kertaa lipun etupuolella. Siinä oli hyvä katsella ympäristöä hiukan ylempää. Köpikin saapui odottelemaan omaa vuoroaan ennen kuin lähdin. En tainnut saada katsekontaktia ennen lähtöä.
Reitti oli jälleen kerran ilokseni kulunut paikoin leveäksi. Siellä pystyi ajelemaan seisaaltaan kohtalaisia matkoja. Tietty pikku pulmia muodostivat paikat joissa reitti kapeni suppilomaisesti kohti spooria. Siinä uraan tultaessa pyörä heilahteli sivuttain aika lailla. Omasta mielestäni vauhtia alkoi tällä pätkällä vähän löytyä, vaikka ei se tuloksessa näy kahdestakaan syystä. Ensiksi muillekin reitti oli nyt helpompi ja toiseksi ei tässä yksi pätkä mitään muuta. Imeisesti vauhdista johtuen lasit eivät enää huurtuneet entiseen malliin.
Reitti kulki aluksi tiheässä kuusikossa. Siitä siirryttiin harvempaan metsään. Mäkiä ei ollut niin kovasti kuin muistelin. Kiviä oli toki tullut esiin aikaisempaa enemmän. Myös juuret olivat näkösällä. Tämä oli tilanne ekalla puoliskalla. Odottelin näkeväni maatalon, jonka likellä jyrkkä nousu olisi. Koska sitä ei näkynyt vielä tällä mäellä, pystyin rauhoittumaan tältä ajatukselta hetkeksi.
Siirtymällä ekalta puoliskalta toiseen oli aluksi metsän reunaa, jossa oli hyvä päästää hiukan kovempaa. Se oli sellaista risukkoa toisella puolen ja toisella puolen metsää. Välissä oli semmoinen kolmisen metriä leveä aukko, jossa reitti kulki. Jonkin ajan kuluttua eteen tuli jälleen uran pää. Jonkin matkaa uran alusta näin jotain vihreää, joka osoittautui heijastinliiviksi. Sitä heilutettiin niillä kohdin jossa oli pyörä nurin ja ukki vääntelehti siinä vieressä. Hiljensin hiukan. Mietin samalla kuumeisesti pysähtyäkö vai ei. Päätin olla pysähtymättä siitä syystä, että auttajat olivat jo paikalla. Vähäksi aikaa ajo sekosi tästä syystä entisestään.
Pellolla oli edelleen hyvä päästää, koska ura oli matala. Yhtään en kerennyt höllätä kun tultiin valtavaan Lätäkköön. Vettä oli ilmassa niin kuin lopulta housuissa saakka. Samalla sain huuhdeltua lasini, tosin rapavedellä. Ura oli myös tällä kohtaa syvempi kuin muualla ja jalat alhaalla myös kengät haukkasivat vettä. Sealskinit kastuivat hiukan läpi.
Nyt siirryttiin siihen metsään, joka oli likellä maataloa. Nyt aloin jo oikein odottaa sitä laskua ja nousua, jotka kyllä selvitin ekalla kerralla. Yksi mäki kiivettiin, muttei se ollut oikein mitään. Ilmeisesti peräkkäiset nousu ja lasku oli hiukan muutettu. Minusta me tultiin alas eri kohdasta kuin perjantaina emmekä ainakaan nousseet sitä todella jyrkkää mäkeä ylös. Pettymysten pettymys vaiko sittenkin helpotus? Toisaalta olisi ollut mukava kokeilla se jälleen. Se hiekkakuoppa siinä kivisen rinteen takana oli toisinpäin melko hurja. Hypyt olivat miljoonalla uralla. Ja se osa reittiä oli kuin tiivistetty crossirata. Näin päin hypyt nousivat vähän pystyyn vaikkei tietenkään mitään isoja loikkia otettukaan. Lopussa noustiin jyrkkä mäki, jonka huipusta mentiin ahtaasta raosta jälleen metsään. Tämän jälkeen enää pikku matka mäen harjaa ja alas metsän reunaa. Lopussa tie jo näkyikin ja siitä saattoi ennustaa tämän pätkän maalin olevan likellä. Perillä kerroin näkemästäni onnettomuudesta, mihin toimitsijat vastasivatkin, että apu on jo matkalla. Hyvä niin. Nyt ollaan käytännössä ajettu Päitsi. Homman voisi enää pilata ihan totaalinen epäonni, mikä ei kohdallani ole mikään mahdoton tapaus.
Helsinkiin ajeltaisiin asfalttia pitkin. Jonkin matkaa mutkaisempaa tietä ajettuamme tultiin moottoritein liittymään. Tästä nokka kääntyi kohti Helsinkiä. Sen reitin muistinkin ulkoa. Siinä vajaat kahdeksaakymppiä ajellessa matka tuntui loputtomalta ja kylmyys tunki jälleen jäseniin.
Maaliikennekeskusken liittymästä noustiin pois motarilta. Siitä sitten Hartwall-Arenaa kohti ja ohi. Kiirettä ei ollut, eikä sitä ruuhkaakaan mikä lähtiessä oli. Jotkut ajoivat vielä tässä ohi. Miksi lie? Pääsivätkö näin pikemmin lämpimään vai mikä oli? Veikkaan kuitenkin että heillä oli myöhempi aika MK:lle kuin minulla.
Laaksossa vastaan tuli jo siviilit päällä selvästi ajot ajanutta porukkaa. Lisäksi pikiksen lähdössä porukkaa oli aivan hulluna. Juttelin siinä muiden ajajien kanssa ja minuuttia kyseltäessä olin sitä mieltä, että se oli 31. Epäilys heräsi, suurinpiirtein samaan aikaan edelliseen maaliin tulleita meni lähtöön. Piru vie, mulla oli vielä se Seutulan lappukin hihassa! Juuri ja juuri pääsin lähtöön omalla ajalla kun mukaan laitettiin se sallitut 3min. Köpikin siinä jo saapui parahiksi paikalle.
Valo sammuksiin ja liikkeelle. Tällä kertaa klaaraisin sen hypyn siinä lopussa. Porrassysteemi meni hyvin ja mutkatkin kohtuudella joskaan ei likikään niin lujaa kun edelläni monet menivät. Hyppyrissä tulin jälleen nokalleen alas, vaikkakaan en ihan niin pahasti kuin aikaisemmin. Mitäpä tuosta, tärkein saavutettiin ja se on Päitsin maali. Pelkästään maaliin pääsystä tuli hyvä fiilis. Jossain vaiheessa kuulin juontajan mainitsevan numeroni ja nimen. Korokkeella saatiin mitali ja siitä pukattiin pyörät Park Fermehen seuraavaksi puoleksi tunniksi. Mahti juttu! Nyt se on takana. Tässä ollaan ja ehyenä. Rautaperseet kalvetkoon.
Äkkiä autolle ja kuivaa päälle. Siinä me vähän poseerailtiin ja onniteltiin Köpin kanssa toisiamme. Pikku tuulessa vaihdoimme kuivaa päälle. Jo tuli mukavan lämpöinen olo. Tästä siirrettiin oma kalusto parkkiin, johon emme aikaisemmin päässeet koska emme olleet pakulla liikenteessä. Nyt oli parkissa tilaa. Menimme juttelmaan vielä kiittämään Myrttistä palvelusta ja noutamaan kassejamme kyydistä. Juteltiin siinä myös laajemmin heidän radastaan ja sen kohtalosta. Paikalla oli myös Juhan jälkikasvua, joka reippaasti jaksoi olla huollossa koko kisan. Nordicin varaosapaketti oli Sipoossa, josta noutaismme sen myöhemmin samana päivänä. Dirbiken pojat varmaan lähetäisivät sen mielihyvin takaisin lähtöpisteeseen.
Karppisen Reijo kävi vielä hyvästelemässä meidät ennen lähtöään.
Köpi meni viemään oman pyörän Nordicin pojille. Ystävällisenä miehenä hän toikin paluupostissa minun pyöräni. Sidoimme sen kyytiin ja lähdimme kohti pohjoista eli tälle päivälle enää Sipoon kautta Lahteen, jossa yöpyisimme tutuntuoksuisessa huoneessamme 223 Hotelli Salpauksessa.
Yleisluonnehdintana Päitsistä voisi mainita muutaman asian. Reissun kannattaa varata aikaa molempiin päihin. Minimissään Helsinkiin kannattaa mennä jo torstain kuluessa. Meidän tapauksessa oli hyvä että menimme edes Jyväskylään jo keskiviikkoiltana. Näin meille jäi aikaa laittaa pyörä kuntoon torstaina. Näin saatiin valmistautua koko hommaan kiireettä. Vaikka esim. piilarit eivät olleetkaan mukana, ei varsinaista paniikkia päässyt syntymään. Takaisinkaan ei lähdetty Lahtea edemmäs sunnuntaina mikä oli minusta meiltä yksi fiksuimmista vedoista koko reissulla. Eipä tarvinnut väsyneenä ajella.
Katsastukseen kannattaa mennä mahdollisimman aikaisin. Yhtään ei tullut kateeksi niitä, jotka olivat siellä ihan viime tipassa. Meillä oli aikaa vielä miettiä varusteita ja laukkujen paikkaa reitillä jonkin verran. Aika ei silti tuntunut olevan mitenkään hukattavaksi asti.
Siirtymiä varten kannattaa olla niitä haalareita siten, että joka autolla ne on saatavissa mukaan heti ekan pätkän jälkeen. Reppuidea on myös käyttökelpoinen varsinkin, jos sen muistaa ottaa matkaan. Isompiin huoltoihin kannattaa varata kuivat kamppeet. Niitä olisin, itse asiassa, voinut olla parissa muussakin huollossa, mutta kun niiden aikataulua ei yleensä tiedä edeltä. Jos vaatteita ja laukkuja on tarpeeksi, ei sillä sitten ole juuri väliä. Minulla oli neljät kamppeet, joilla kiersi kyllä reitin. Kuten tekstistäkin kävi aikaisemmin ilmi, olisi lämpimälle vaatteelle toki ollut käyttöä useammastikin matkan aikana.
Toinen mitä jäin kaipaamaan, oli varalasit. Niitä on hyvä olla monet. Vähintään pitäisin kahdet matkassa. Koska lasit menee tietysti rikki tai helposti huurtuvaan kuntoon juuri silloin kun huolto on mahdollisimman kaukana, pitäisin niitä saatavilla jokaisessa isommassa huollossa. Näin laskien laseja pitäisi olla seitsemät, joka tuntuu jo paljolta. Neljät lasit on jo melko hyvä setti. Näin uudet lasit on naamalla joka aamu ja siellä lauantain puolivälissä.
Sealskinit on hyvät. Myös muovipussit ja villasukat menee varmasti hyvin. Näillekin vaihtoparit olisivat poikaa. Sealskinien sisälle voi jättää ohuen sukan. Jo sekin tekee eetvarttia hiukankaan kylmemmässä. Tällä turneella kävi ilmi sekin, että myös Sealskinit vuotaa hiukan. Niinpä niidenkin päälle kannattaa pukea muovipussi, varsinkin jos keli on vetisempi.
Yksillä päällysvaatteilla kiertää koko lenkin, kuitenkin toiset on hyvä olla varalle. Vasta sitä sitten olisi jäässä, jos ajaisi märillä päällyskamppeilla. Antilta oli tosi hyvä vinkki ostaa juuri nämä Sweepin puvut. Ne pitävät vettä ulkopuolella. Housut on haalarimallia. Näillä kahdella ehdolla jo pysyy periaatteessa lämpimänä. Vielä kun opettelee käyttämään räppänöitä ennen reissua, menee homma todella helposti eikä palella ihan niin pahasti kuin esim. minua. Se, että itse puku ei hengitä, ei haittaa oikeastaan olenkaan. Hikoilu ei ole tukahduttavaa kuumuutta kuitenkaan.
Toinen hyvä konsti lämmön eteen on harjoituspaita. Käytin sitä perjantaina ja sunnuntaina. Virittelin paidan panssareiden päälle, eli juuri takin sisäpintaa vasten. Siinä se lämmitti jonkin verran. Olen käyttänyt samaa konstia kesätakin kanssa ja sielläkin se toimii hyvänä lämmönpitäjänä.
Toiset hanskat on hyvä olla mukana. On se nimittäin eri nannaa laittaa kuivat rukkaset käsiin siirtymille, ai että! Hanskoja voi kuskata siellä minne ne sopii. Märkiä hanskoja ei tietenkään mielellään änkeä takin alle ja pätkällä ei yleensä ole kylmä, että kuivista hanskoista siellä takin alla mitään apua olisi. Päin vastoin nehän kastuvat vain siellä.
Yhdet vararenkaat oli melko hyvä satsi tällä turneella. Todella fiksua olisi on laittaa renkaat molempiin yöhuoltoihin ja Josemoraan. Lahdessa olisi pitänyt heti vaihtaa ne uudet renkaat alle. Tietysti parasta on laittaa heti kärkeen oikeat rengaspaineet ja pitää asfaltilla ajonopeus alle 80km/h niin säästää renkaita myös. Miten sitten lie kulunki olisi ollut, jos tuolla kivikossa ei olisi ollut lunta näin paljon?
Huollon toiminnasta ei yleensä ole paljon kerrottu. Toki se on selvää, että vähintään yhteishuolto on oltava. Sen lisäksi voi hommata omaa huoltoa paikalle, joka sitten nostaa kuluja. Joka huollossa kannattaa juoda ja syödä niitä suolakurkkuja. Itse selvisin ilman pahempia kramppeja. Osin se varmaan johtuu venyttelystä, mutta uskon huollossa nautitun juoman ja suolakurkkujen merkityksen olevan myös ratkaiseva.
Varaosa- ja vaatelaukut merkataan selvästi omalla numerolla ja sen huollon nimellä mihin haluaa kamppeensa saada. Me teimme useamapaan pakettiin reitin esim. Justoportti->Lahti->Jämsä-> Josemora->Lahti-> Juustoportti tai esim. Lahti->Josemora->Lahti jne. Tietysti hommaa helpottaa, jos jokaiseen huoltoon oma peketti, mutta noinkin se siis onnistui ainakin meillä Myrttisen suosiollisella avustuksella.
Vaikka vara ei venettä kaada, kannattaa katsoa minkä verran kantaa tavaraa mukanaan. Väittäisin että esim. juomapullo on melko turha kampe. On niitä juottopaikkoja sen verran tiheästi ettei siellä pääse ihan tykkänään kuivumaan. Myöskään aikaa juoda ei juurikaan ole. Lisäksi työkaluarsenaalikin kannattaa katsella melko minimiin. Rautalankaa, nippusiteitä, roudarinteippiä, tulppa-avain, 8, 10 ja 13 sekä se kotarin yleisavain renkaaseen ja Leatherman tms. risti- ja talttapäämeisselit. Siinä ne minusta tarpeelliset on. Ehkä tuostakin vielä voi ottaa vähän pois. Itse tarvitsin pelkästään talttapäämeisseliä. Huollossa käytin Myrttisen porukan tyäkaluja hiukan enemmänkin.
Reissun hinta: Osallistuminen 180€, huolto 300€, kertalisenssi 60€, hotellit 116/2€, 95/2€, 84/2€, 84/2€, 84/2€, naftaa 70€/2,ruuat yms. n. 30€/päivä= n. 1100€ Tämän päälle sitten kaikki osat eli ketju, iskarin alasilmälaakeri, jarrulevy, lasien linssi, sekä takarengas, jotka toki ovat käytettävissä edelleen Päitisn jälkeenkin. Ennen kisaa hankittiin puvut, kypärät, hanskat, ym. n. 600€, niinettä siitä sponssista ei kannata kamalasti olla kade. Nuo 1100€:n menevät suoraan Päitsiin. Lopullinen summa voi vaihdella ennen ja jälkeen kisan paljonkin riippuen siitä, miten kalustoa menee.
Reissun kiertää meidän porukasta liki kuka tahansa enepi ajanut pikku harjoittelulla. Kuntoluokka olisi tietysti ollut se fiksuin paikka ottaa tyypit tästä leikistä, mutta mitäs me yllytyshullut semmoisista. Sekin tuli tässä todistettua, että pelkällä tahdonvoimallakin selviää. Itse olen sen verran jääräpäinen, että en hevillä jätä reissua kesken. Mitä urheilullisesti lahjakkaampi ja uutterampi harjoittelija on, sitä parempi on tuloskin. Sen osoitti meille Köpi. Iso käsi Kellon kuninkaalle!
Urassa ajo on todella tylsää ja raskasta eli jos ei syystä tai toisesta jaksa kymmentä kiekkaa IInatissa, tulee Päitsi olemaan tuskaa ja osallistumista kannatta vielä kerran harkita. Jos ei ajo Iinatissa suju, niin olosuhteet ja reissun mitta eivät ainakaan helpotu päitsillä. Jos Iinatin spooria kiesi tänä talvena alle n. 8min/rinki yhtäjaksoisesti sen 10 kiekkaa, oli taso jo aika hyvä. Tämähän ei välttämättä ole vertailukelpoinen aika vuodesta toiseen, sillä reitin merkkaus voi muuttua. Köpi on meille hyvä mittari missä vain. Jos Soinin äitin poika on reitillä koko ajan haittona, kannattaa mennä Päitsille mittaamaan oma vauhti koko muuta Suomea vastaan.
Ennen kisaa kannattaa haastatella muita jo Päitsin kiertäneitä. Sillä lailla saa vähän näkemystä eri keliolosuhteista. Jos on mahdollisuus puhuttaa useampaan kertaan kiertäneitä, saa varmaan parhaan mahdollisen kuvan siitä, mitä kannattaa tehdä ja miksi.
Päijänne kierrettiin ekalla yrityksellä. Mainoksessakinhan todetaan: Kerralla onnistuminen lisää itsetuntoa.